Hiljaista on blogissa pitänyt, en ole ehtinyt puhumaan en pukahtamaan, ennen kuin nyt vasta. Siihen on kylläkin varsin hyvät syyt. Tämä postaus kannattaa skipata jos ainoastaan neule- ja käsityöaiheiset jutut kiinnostavat, olipahan vain pakko purkaa sydämeltä muutaman viime viikon rumba jonnekin...
Nukkapalloperhe änki ja tunki raivopäisesti kotia pakettiin joulunalusviikolla. Onneksi mikään aika ei ole tarpeeksi kun pikkulapsiperhe muuttopakkaa. Etenkin, kun viisivuotias juoksuttaa kaiken aikaa jotakin tarviten, ja yksivuotias purkaa ja levittää kaiken mitä juuri on ehditty kasata tai pakata, ja kaivelee esiin ilmestyneitä tavaroita, joihin ei suinkaan saisi koskea. Hermoista oli jäljellä pian enää riekaleita.
Ja se sama ihmetys nousi mieleen kuin niin monella muullakin tässä kohtaa: Miten voi yhdessä muutaman ihmisen asunnossa olla niin paljon roinaa, ja etenkin kaikenlaista ajelehtivaa Sälää! Tällainen Sälä on luonteeltaan pientä tai vähän suurempaa tavaraa, jonka sijoituspaikkaa ei millään keksi, saati sitä, mihin se olisi järkevää luokitella pakkaamisen kannalta. Poiskaan ei voi heittää, koska tavaraa joko tarvitaan vähän väliä, se on jokin kerran viidessä vuodessa tarvittava välttämätön varaosa, taikka se on muuten sellainen jota käytetään takuullavieläjoskusjoohan!
Aattoaamuna startattiin hässäkän keskeltä pois joulunviettoon. Ajeltiin vanhan sukutilan tunnelmallisiin maisemiin Kymenlaaksoon, ja vaikkei lunta ollutkaan, oli ihanaa. Hiljenneen maatilan eloisaksi muuttuneessa päärakennuksessa tuoksui kuusi ison salin nurkassa, ja äitini, veljeni ja hänen vaimonsa olivat laittaneet jouluruuat viimeisen päälle. Yhdessä päätimme tänä vuonna jättää tipattoman joulupöydän perinteen vihdoin pois, ja olutta ja viiniä kulutimme mukavasti. Sillä taisi olla osuutta siihen, että me "lapset" sitten hoilasimme iloisena sekakuorona riemukkaasti joululauluja myöhemmin illalla - veljieni kiistellessä kumpi säestää kitaralla.
Ja sain kuin sainkin neuleita tehtyä joululahjoiksi. Silviasta konepitsineulottu huivi oli veljen vaimon lahja, ja veljelle neuloin tummanvihreästä moniraita-seiskaveikasta perusvillasukat. Kesken ne vielä lahjojen jaon aikaan olivat, mutta toista sovitti siinä ja koko todettiin täydelliseksi, ja yöllä neuloin toisenkin loppuun. Parempi myöhään kuin aikaisin, eikös näin?
Tapaninpäivänä lähdettiin, ja koukattiin
koipallon luona ahtamassa lisää mainiota jouluruokaa, kiitoksia! Kotona odotti kaaos ja kiireinen pakkaaminen. Appi ja anoppi tulivat avuksi keskiviikkona, toivat kaapin täyteen ruokaa, ja anoppi tiskasi ehkä keskikokoisen himalajan verran astioita. Täytyypä taas kehua, että on se sitten mainio persoona tuo anoppi, mulla on käynyt tuuri kun ei ole perinteisiä anoppituskia valitella!
Torstaiaamuna kolmen tunnin unien jälkeen herätys, ja tunnin sisällä oksentelivat sekä Mies että Piiperoinen. Epätoivoisen pakkaamisen keskellä se oli jokseenkin vähällä lannistaa rohkeuden multakin. Muuttoauto saapui hetken päästä ajallaan aamukahdeksalta, ja voi vain kehua
Kuljetus Reeniä: varsin rivakasti hoitui, ja hyvää palvelua saimme! Veivät mööpelit ja nyssäkät paikoilleen, jos vähänkin oli merkitty mihin niiden oli määrä tulla, ja lisäohjeitakin kävivät vähän väliä kyselemässä, jotta mihinkäs tuo sohva laitetaan ym. Pesutorninkin meinasivat mokomat asentaa paikoilleen, kunnes sanoin että olkaasnythei, ei ole edes vatupassia vaaittamiseen vielä...
Suurin murheenkryyni oli edellisen asunnon siivoaminen, yksivuotiaan kanssa ei ihmeisiin pysty. Lauantain aamuyönä aloitin itse oksentelun, ja kävinkin sitten hieman rajummin taudin läpi. Sunnuntai-iltanakaan en pystynyt vielä juuri mihinkään, samoin maanantai meni hoiperrellessa. Neljäntenä päivänä vasta elämä voitti kunnolla.
Vuoden ensimmäisenä päivänä saimme vihdoin edes jotenkin siivottua riittävästi edellistä asuntoa, ja jätimme se lopullisesti taaksemme ja veimme avaimen pois. Vilkutimme talolle hyvästit ja virnimme, että me emme tule tänne enää KOSKAAN, hähä! Niin ihanaa oli päästä isompaan, ja kerrostalosta pois uuteen kotiin!
No, ehdimme jopa yhden päivän hengähtää uuden kodin kaaoksen keskellä ja saada muutaman tavaran kaappiin, kun seuraavana päivänä Termiitin tarhasta soitettiin: poika oksentaa kuin putous. Mies singahti töistä hakemaan, ja koko automatka meni hyvin, Termiitti vakuutteli kysellessä: "Ei oo paha olo", kunnes vihoviimeisessä risteyksessä yhtäkkiä puhalsi oikein kunnolla.
No, nyt Mieskin sitten tietää, että oksutautiselle lapselle laitetaan vati/ämpäri suoraan naaman eteen syliin, jottei mene ohi, sillä lapsilla ei ole vielä minkään valtakunnan kykyä ennakoida milloin oksu tulee. Auton lattialla olleeseen vatiin meni ehkä vähän, muutoin sitten pestiinkin saman tien Termiitin toppahaalari, korokeistuimen päällinen, auton lattiaverhoilua, auton penkki ja niin edelleen...
Termiitti reppana hehkui kuumeessa sen päivän, eikä vesitilkkakaan meinannut pysyä sisällä. Harvoin tuota villikkoa näkee niin hievahtamatta ja hiljaa paikallaan. Onneksi tauti oli luokkaa pikaversio, ja pääsimme jälleen kaikki elävien kirjoihin loppuviikosta.
Nyt on sitten uudet maisemat, joskin muuttokaaoksen purkaminen on saanut huolella väistyä kun oksutauti iski parhaalla mahdollisella hetkellä. Paljon pyörii vielä nurkissa säkkejä ja muuttolaatikkopusseja. Joulupäivän jälkeen en ollut koskenut lankoihin lainkaan, enkä välillä edes tiennyt missä ne olivat. Eilen en enää kestänyt, vaan etsin lankasäkit.
Niin, langat veivät siis kaksi jätesäkillistä sekä 70l muovilaatikon. Toisaalla vihjailtiin, että piakkoin alkaisi taas Lankahamsteri-kuukausi. Kyllä, mukana ollaan, todellakin! Eipä lopu materiaali kesken. Paitsi että tuo varasto pitäisi uskaltaa punnita. Hui.
Nyt vihdoin pääsi neule puikoille, ja mieli rauhoittui. Teen uusia isompia tuplakerroslapasia Piiperoiselle. Mokoma on taas kehdannut kasvaa, ja edelliset alkavat olla pienet. Hmph. Saan uhrattua ehkä 50g lankaa noihin, voi mikä saavutus. Tätä menoa lankavarastoni riittää noin vuoteen 2038 asti. Apuva.
Ugh. Seuraava pukahdus, kun on taas jotakin neulottua näytettävänä. Yllä kuvattujen tapahtumien jälkeen en uskalla luvata enää yhtään mitään siitä, meneekö siihen tällä kertaa päivä vai viikko vai kuukausi...
